Vuodatetut kyyneleet & kiitollisuuden kolme vuotta.

Kolme vuotta sitten pidin sylissäni lasta, lasta joka oli silmissäni terve. En vielä tiennyt, että kaikki ei ollut hyvin. En vielä tiennyt, että kannoin sylissäni lasta joka oli vakavasti sairas. En vielä tiennyt, että parin viikon kuluttua eläisimme epätoivon partaalla ja pelkäisimme lapsemme kuolevan. En vielä tiennyt, että kolmen vuoden päästä olisin "terveen" lapsen äiti. Muistan edelleen kuinka sanoin Jounille diagnoosia edeltävänä yönä, että "nukutaan nyt, tämä voi olla viimeinen yö pitkään aikaan, kun voimme nukkua ilman huolia". 


Joka vuosi diagnoosipäivän lähestyessä palaan ajatuksissani siihen toivottomaan hetkeen, kun kaksi naislääkäriä kutsui meidät huoneeseen Seinäjoen keskussairaalassa ja kertoivat meille tilanteen vakavuuden. Muistan vieläkin sen tunteen, kun katsoin silmilläni terveeltä näyttävää lasta ja tiesin, että hän on vakavasti sairas ja pahimassa tapauksessa voimme menettää hänet. Sillä hetkellä pidin todennäköisimpänä Alinan kuolemaa, sillä hetkellä sydämeen ja olkapäille kasvoi sellainen raskas taaakka.


Vaikka sanotaan, että aika kuultaa muistot ja shokki suojaa niiltä kamalimmilta muistoilta, muistan edelleen ne ensimmäiset hetket TAYS:sin lasten teholla, minne Alina kiidätettiin diagnoosin jälkeen. Muistan ensimmäisen neurokirurgin nimen jonka kanssa juttelimme lauantaina 11.1.2014. Muistan sen hetken niin elävästi, kun juttelimme neurokirugin kanssa leikkauksen riskeistä ja hän kertoi meille, että on mahdollista, että Alina menehtyy kasvaimen poisto-operaatiossa. 


Muistan tunteen, kun jätimme Alinan leikkaussaliin. Pystyn niin elävästi muistamaan sen hetken, kun hyvästelin Alinan leikkaussalissa. Edelleenkin tuo muisto saa kyyneleet valumaan silmissäni. Muistan kuinka kerroin, että äiti rakastaa vaikka mitä kävisi. Muistan kuinka lähdin salista itkien ja ajattelin, että pahinta Alinan menehtymisessä leikkauksen aikana olisi se, että emme olisi paikalla saattamassa häntä rajan yli. Emme olisi kertomassa, että ei ole hätää, äiti & isi rakastaa. Muistan myös ne pitkät tunnit leikkauspäivänä. Ensin odotimme, että puhelin ei soi ja lopulta odotimme, että joko se kohta soi. Muistan kuinka Alinan ihana omahoitaja soitti minulle ja puhuimme puhelimessa kuinka pahimmat hetket ovat jo takanapäin. Leikkaussalista oli soitettu osastolle ja pyydetty magneettikaavaketta. Muistan kuinka pian tuon Kristan kanssa puhutun puhelinsoiton jälkeen puhelin soi uudelleen ja tälläkertaa puhelu tuli leikkaavalta neurokirurgilta Timo Virralta. Hänelle tulen aina olemaan elämäni velkaa, eikä mikään kiitollisuus tai kiitos pysty korvaamaan sitä, että hän pelasti tyttäreni hengen. Saimme kuulla, että koko paholainen oli saatu pois ja Alina tulisi pian siirtymään teho-osastolle. Muistan ne pitkät tunnit, kun odotimme pääsyä Alinan luona. Muistan edelleen ison teho-osaston pitkän käytävän ja huoneen jossa Alina oli. Muistan vaikeroivan ja turvonneen tyttäreni, joka oli hengissä. Muistan hoitajat jotka olivat huoneessa, kaikilla hoitajilla oli kytköksiä Etelä-Pohjanmaalle ja yksi hoitajista oli jopa kotoisin samalta paikkakunnalta kuin minä. Tiesimme ja tunnistimme toisemme. 


Muistan kuinka meille sanottiin leikkauksen jälkeen, että voi olla täysin mahdollisesti, että Alinalle ei jää tästä mitään näkyvää ja hän voi kehittyä normaaliin tapaan. Muistan kuinka ajattelin, että vain aika näyttää ja nyt vain olen kiitollinen siitä, että lapseni on hengissä.

Muistan, kun palasimme kotiin Seinäjoelle 2,5viikkoa diagnoosin jälkeen. Muistan edelleen miltä koti näytti, muistan sen vienon auringon paisteen joka valaisi kotimme. Muistan kuinka tuntui, ettää olisimme sodan jälkeen palanneet takaisin rauhan keskelle.

Matkan varrelle on mahtunut paljon, on ollut takapakkeja, on ollut huolta ja pelkoa. Mutta pelonkin keskellä on yksi asia noussut sen yli. Kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että Alina selvisi. Kiitollisuus siitä, että hän kehittyy Vilman rinnalla. Kiitollisuus Vilmalle suunnan näyttämisestä. Kiitollisuus tälle matkalle minkä olemme vanhempina kohdanneet. Kiitollisuus kahdesta kauniista tyttärestä. Saamme olla kiitollisia siitä, että läääreiden ja terapeuttien silmissä Alina on ikätasoisesti kehittynyt. Tulemme olemaan seurannassa vielä useamman vuoden, mutta positiivisin & kiitollisin mielin otamme sen vastaan.


Tämä olkoon tilinpäätös Alinan sairaudelle täällä blogissa. Kiitos teille lukijoille jotka olette eläneet tätä matkaa meidän mukana. Antakoon tämä toivoa teille, jotka googlaavat tietoa lapsen aivokasvaimesta, niinkuin minä tein vajaa kolme vuotta sitten. Kuten isäni sanoi minulle Alinan sairastuttua "toivoa on niin kauan, kuin on elämää" <3

KIITOS!

7 kommenttia

  1. Tiedän tasan tarkkaan mustä puhut. Me saimme pahimman mahdollisen diagnoosin pienelle, kauniille tyttärellemme. Muistan jokaisen henkilön, tilanteen, paikan, tuoksun, sään ja tunnelman kun olemme saaneet toistaan musertavampia uutisia. Olen äärettömän iloinen teidän ja erityisesti Alinan puolesta ja hienosta taistelusta. Meille ei tule käymään yhtä hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi ja tarinanne jakamisesta. Olen niin kovin pahoillani, että joudutte kohtaamaan sen pahimman, mitä kenenkään vanhemman ei tulisi koskaan kokea. <3 Voimia tähän ja tuleviin päiviin <3

      Poista
  2. Alinan ja Vilman mummona toivon sinulle anonyymi todella voimia kohdata sellainen mitä kenenkään ei toivoisi kohtaavan. Olet läsnä perheinesi miun ajatuksissa. Äitinä ja mummona toivon teille todella suuria voimia eron hetkellä ja pienelle kauniille tyttärelle kaunista, rauhallista sekä kivutonta siirtymistä rajan toiselle puolelle <3

    Syntymän ja kuoleman porttien välissä on ne kaikkein kauneimmat muistot, kosketukset, ajatukset, tunteet ja rakkaus. Ne eivät häviä koskaan <3

    Kyyneleet silmissä kirjotti tämän Iinan äiree ja Alinan sekä Vilman mummo Kemistä <3

    VastaaPoista
  3. Meni tunteisiin. <3

    VastaaPoista