Ja jossain siinä välissä ne olikin jo isoja ja viisi vuotiaita


Syyskuussa tuli mittariin viisi vuotta äitiyttä. Äitiyttä joka on kasvattanut mut henkisesti vahvemmaksi, mutta pelokkaammaksi. Se äitiys on tehnyt minusta herkemmän ja hauraamman, välillä tuntuu, että puhalluskin voisi hajottaa mut. Se on kasvattanut musta leijonaemon, sellaisen joka ei vaan luovuta, vaikka elämä kaataisi saavilla kylmää vettä niskaan.

Sitten on niitä hetkiä jolloin havahtuu ajan juoksuun ja siihen, että todella yksi vuosi on taas tytöillä mittarissa. Vastahan ne oli vauvoja ja nyt jo viisi vuotiaita. Keväällä kolahtaa postiluukusta jo eskariin ilmoittautumislomakkeet. Ensi vuonna mä täytän pyöreitä ja olen kolmekymppinen kahden eskari-ikäisen lapsen äiti, se tuntuu nyt ajateltuna hurjalle.

Näiden viimeisen parin kuukauden aikana on neideistä kuoriutunut oikeita prinsessoja. Päiväkotiin lähtee kruunut mukaan, kotona leikitään balleriinaa prinsessamekot päällä, lelulehdestä ruksitaan pois "poikalelut" vaikka äiti toitottaa vieressä, että ei ole olemassa poikien tai tyttöjen leluja. Ehkä joissakin tytöissä vaan asuu niin vahva prinsessageeni, että se vaan tupsahtaa väkisinkin esiin jossakin välissä?

Kai näitä voisi sitten kutsua niiksi ruuhkavuosiksi? Päivät vaan soljuu eteenpäin omalla painollaan ja siinä samalla elämä tapahtuu. On unettomia öitä, aikaisia aamuja, päiväkotipäiviä, yhteistä laatu-aikaa ja sitten on niitä päivä jolloin ei tehdä mitään erikoista. Se on sitä arkea ja se jos joku on sitä parasta.

Ei kommentteja